Vastoinkäymisiä ja hurja pakomatka

Aloitamme matkamme Müncheniin jo varhain, jotta pääsisimmme hyödyntämään kaupungin tarjoamat huikeat taloudelliset mahdollisuudet. Useita vuosia Münchenissa asunut paikalliskontakti kertoo kaupungin katusoittokäytännöistä ja huikean epämiellyttävistä mutta avokätisistä lokaaleista, jotka suovat byrokratian kiemuroista selviävälle katusoittajalle riemastuttavan elintason. “The people in München think that they are better and richer than other people, but it is a very important and good city for musicians.” Otamme hymyissä suin vastaan tiedon siitä, että katusoittolupaa tulee saapua hakemaan kahta tuntia ennen toimiston avautumista, koska niitä jaetaan päivittäin vain viisi kappaletta aamu- ja iltapäivälle. Tiedämme, että meidän kohdallamme vaiva tullaan palkitsemaan.
Nainen virastossa on nihkeä. Täti virastosta: “What instruments? Saxophones? No, no saxophones or drums. No.” J, T, K & N: “Which instruments are allowed then?” Täti virastosta: “There aren’t many... Flute, guitar, there aren’t many.” Hiukan yllättävästi ylitsemme vyöryi ilon aalto, jota kuitenkin seurasi lähes välittömästi sangen mälsä olo. Seuraavassa kuva keskustelua seuranneista tunnelmista.

Kävelimme joitain tunteja ympäri kaupunkia, jossa saksofonit ovat kiellettyjä, ja töykeät paikalliset käyttäytyivät jatkuvasti sikamaisesti meitä kohtaan, Hinnat olivat pilvissä. Päämäärätön harhailumme jatkui, kunnes Nanna puki sanoiksi yhteiset tuntemuksemme: “Lähetää menee täst’ läävästä!” Kehitimme riittävän uskottavan selityksen hostellin väelle, jolla halusimme varmistaa, että he ymmärtavät tilanteemme ja antavat kaikki rahat takaisin. Valehdellessani olosuhteiden pakosta hostellin ainoalle mukavalle työntekijälle olin suorastaan riipaiseva. Noin 79 min myöhemmin ajoimme kohti kylää, josta toivoimme löytävämme hyvityksen, vaikkakaan emme vielä tienneet kyseisen kylän nimeä. Münchenin lukemattomien katkerien kokemusten opettamina jatkoimme matkaamme entistäkin vahvempina.