Jumitusta ja hyvästit Prahallle

Sunnuntaina vietimme läheisessä nettikahvilassa pitkän tovin, ja tapamme mukaan viivyttelimme niin kauan, että Mikko tuli patistelemaan meitä ulos. Lähdimme käppäilemään kohti Prahan linnaa, ja matkalla kävimme syömässä ravintolassa, jonka tarjoilijan kanssa meillä ei ollut yhtään yhteistä kieltä. Umpimähkään valitsemamme ruoat eivät kuitenkaan tuottaneet pettymystä. Kävelimme myös kuninkaallisen puutarhan läpi ja ihailimme upeita vanhoja rakennuksia ja kirkkoja. Sitten otimme metron summassa valitulle asemalle, joka osoittautui monipuoliseksi kauppakeskukseksi. Loppuilta menikin alennusmyynneissä shoppaillessa, jonka jälkeen olikin aika lähteä hostellille pakkaamaan. Osa jaksoi lähteä vielä ulos rilluttelemaan, mutta itse olin väsynyt ja sammahdin oikopäätä.

Maanantaiaamuna kävimme ennen lähtöä vielä jättimäisellä torilla, jossa myytiin kaikkea hedelmistä kenkiin. Pistäydyimme myös soitinkaupoissa, mutta mitään mullistavia saksofonilöytöjä emme tehneet. Kun olimme taas jumittaneet ja jahkailleet vaadittavan ajan, pääsimme vihdoin nostamaan kytkintä ja huristelimme pois kaupungista. Jonkin aikaa ajeltuamme saavuimme Teplice-nimiseen pikkukaupunkiin, josta aloimme metsästää yösijaa. Majataloissa ei kuitenkaan ollut meille tilaa tässä kummallisessa kylässä, joka vaikutti vanhusten kuntoutuskeskukselta ja saksalaisten turistien lomaparatiisilta. Emme kuitenkaan lannistuneet, vaan jatkoimme matkaamme kohti Saksan rajaa, joka oli jo lähellä.

Tsekin syrjäseuduilla oli melkoisen erilainen meininki kuin Prahassa; Teplicestä pois ajaessamme näimme lukuisia huonokuntoisia köyhiä rakennuksia, joiden ikkunoissa oli näytillä ilotyttöjä. Näky oli niin surullinen, että hurautimme suoraa päätä rajan yli Saksaan. Aluksi tutkailimme rajan pinnassa olevia lukemattomia majapaikkoja, mutta emme kelpuuttaneet niistä yhtään. Joitakin tunteja pimeässä seikkailtuamme alkoi kuitenkin hermostuttaa, kun yhtäkkiä kaikki majatalot olivatkin jo kiinni. Lopulta meitä onneksi onnisti ja päädyimme todella viehättävään paikkaan, josta saimme itsellemme oman mökin kohtuuhintaan. Paikan omistaja oli herttainen ja ystävällinen perheenisä, joka oli kyhännyt ympäristöön mahtavan puutarhan. Aamiaisen jälkeen jäimme ihastelemaan mitä erilaisimpia kasveja ja lintuja, joita puutarhasta löytyi.

Viimeisenä päivänämme ennen kotimatkalle lähtöä tulimme Dresdeniin, joka on kohtalaisen suuri kaupunki lähellä Tsekin rajaa. Lähes koko kaupunki on sodan aikana pommitettu maan tasalle, ja sittemmin rakennetut talot ovat monet melko karun näköisiä. Epämääräisen sompailumme tuloksena löysimme mukavan näköiseltä alueelta nuorisohostellin, jossa nyt olemme. Hengailemme huoneessa ja ilmassa on jo lähdön tunnelmaa. Nanna päätti lähteä vielä Mikon kanssa jatkoseikkailulle Amsterdamiin ja Roskilden musiikkifestareille ja pakkailee juuri kamojaan. Joudumme siis palaamaan Suomeen kolmisin, mutta saammepahan autoon Nannan painon ja rinkan verran enemmän hyvää ja edullista olutta :P.

Juhannustaikoja

Juhannusaattona missiona oli pestä kasoittain pyykkiä ja löytää kavereideni Sannan ja Villen hehkuttama driksubaari Al Capone’s.
Löysimme pesulan, jossa saimme vihdoin pestyä löyhkäävät likapyykkikassimme. Pyykin peseminen vei kuitenkin melkein koko päivän. Juoksimme Tuukan ja Mikon kanssa vartin välein lähellä oleviin (kaupungin kalleimpiin) kauppoihin shoppailemaan. Essät karkasivat johonkin ja jättivät pyykit harteillemme. Neljän tunnin jälkeen viimeinen kuivausrumpu pysähtyi ja silloin tuli kiire syömään.

Kun pyykit oli vihdoin heitetty hostellille, niin alkoi Al Capone’sin metsästys. Lopulta se löytyi kuin löytyikin ja osoittautui maineensa veroiseksi paikaksi. Essätkin liittyivät taas hetkeksi joukkoon iloiseen kunnes taas katosivat ilmeisesti hostellille. Meillä meno jatkui myöhään. Löysimme muutaman muunkin mielenkiintoisen baarin, joissa pidimme bileitä elossa mm. tanssimalla jivea ja keräämällä paheksuvia katseita. Tuukka kyllästyi jossain vaiheessa ja lähti ilmeisesti nukkumaan. Muutaman tunnin kuluttua pääsimme monien mutkien kautta hostellille ja soitimme Tuukalle, että tulisi avaamaan oven. Mutta kävikin ilmi, että Tuukka ei ollutkaan vielä päässyt sinne asti. Käsittämätöntä. Mikkokin jo torkkui pöydässä kun odottelimme Tuukkaa vielä puolisentoista tuntia hostellin baarissa. Kun kello löi kahdeksan aamulla saimme kuulla Tuukan selitykset yöllisestä seikkailustaan. Hän ei ollutkaan löytänyt kivoja tyttöjä eikä joutunut jatkoille vaan omien sanojensa mukaan “katselemassa maisemia, ottamassa torkut puistossa ja etsimässä ruokaa”...

Juhannuspäivänä kiertelimme kaupungilla kun olimme ensin saaneet itsemme liikkeelle. Essät olivat taas kadonneet aamulla johonkin ja kokoonnuimme jälleen vasta illalla. Löysimme underground-clubin, jonka ohi Tuukka oli yöllisellä seikkailullaan kulkenut. Paikka oli todella vaikuttavasti sisustettu avaruushenkinen luola monine eri osastoineen ja meno oli sen mukainen. Paikka oli kyhätty vanhasta romusta (mm. auton moottoreista) ja valoista todella häiriintyneen näköiseksi kokonaisuudeksi. Se oli magein bilemesta, missä kukaan meistä on käynyt. Harmi vaan, että meidän akut olivat aivan tyhjillään edellisillan riennoista ja jouduimme pian ottamaan taksin hostellille.

Tyhmänä turistina vieraassa maassa

Huomatessamme Prahan erinomaisen ja edullisen olut- ja ruokatarjonnan, päätimme jäädä kaupunkiin nauttimaan kunnon lomasta maanantaihin saakka. Tosin ensimmäinen päivä meni pitkälti hotelleja kierrellessä, mutta valitettavasti saksassa hyväksi havaittu majoitusmenettely ei ottanut tuulta alleen. Saimme siis tyytyä olemaan hostellissa, joka alkaa nyt jo tuntua kotoisammalta (kunhan tekee joka ilta torakkatarkastuksen).

Täällä viettämiemme päivien aikana olemme lähinnä kierrelleet kaupunkia syöden, juoden ja shoppaillen. Prahasta on vaikea olla pitämättä, vaikka keskustassa onkin lähes enemmän turisteja kuin paikallisia. Tosin koemme itsemmekin melko tökeröiksi, kun emme edes puhu sanaakaan paikallista kieltä, joka on varsin käsittämätöntä. Olemme yrittäneet päästä pois turistialueilta, ja Jussin kanssa onnistuimmekin löytämään syrjäisemmän shoppailupaikan. Samalla matkalla saimme myös metrossa sakot, kun julmat tarkastajat eivät säälineet surkeaa ja tietämätöntä turistia. Onneksi summa ei ollut juuri mitään suomen sakkoihin verrattuna. Matkamme on ollut tähän mennessä soittamisen kannalta niin raskas työmatka, että vaihteeksi pieni lomailu piristää mukavasti!

Viimeinkin Prahaan

Ekskursiomme Saksan maaseudulle toi kaiken muun hyvän mukana meidät hyvin lähelle Tsekin rajaa. Emme halunneet kiirehtiä pois meidät niin aurinkoisesti vastaanottaneesta Baierista, ja niinpä päätimme vielä mennä käyskentelemään isäntiemme suosittelemaan kansallispuistoon. Kansallispuistossa oli myös alueella luonnollisesti eläviä eläimiä aitauksissa. Tällä hurjalla safarireissulla tapasimme mm. suden, ilveksen ja pöllön. Nannan mielestä eläinten pitäminen aidattuna oli epäeettistä ja surullista suhteellisen väljistä elinoloista huolimatta. Toisaalta Kaislan mielestä monet aitaukset olivat aivan liian isoja, sillä esimerkiksi biisonit ja “jotkut muut elukat” jäivät kokonaan näkemättä. Tuukka marisi kun ei löytänyt karhua.

Lopulta päätimme jättää Saksan taaksemme, ja lähdimme ajamaan kohti Prahaa. Ajoimme Tsekin ja Saksan rajavuoriston yli, ja tiet olivat vieläkin hurjempia kuin Itävallassa. Aika autossa kului Tsekin puolella kuin siivillä kauniita maisemia ihmetellessä. Lopulta saavuimme Prahaan, ja yksisuuntaisten katujen huomattavasta paljoudesta huolimatta onnistuimme löytämään hostellimme. Ensivaikutelmamme hostellistamme oli sangen synkkä, verkossa ilmoitettuun hintaan ei sisältynyt veroja ja paikka vaikutti muutenkin kauhealta läävältä. Kaiken kukkuraksi verot piti maksaa koko varauksen ajalta riippumatta siitä, kuinka pitkäksi aikaa haluaisi lopulta jäädä. Illan sydäntäsärkevin järkytys oli kuitenkin vasta tuloillaan, nimittäin nukkumaanmenon hetkellä Kaisla löysi hiuksistaan verenhimoisen koppakuoriaisen, josta tosin käytettiin nimitystä torakka. Itku ei ollut kaukana. Alkoi vertahyytävä hyöteisten joukkoteloitus, sillä kyseinen eläin ei suinkaan ollut ainoa huoneessamme. Noin puolen tunnin metsästyksen jälkeen olimme saaneet huoneen puhdistettua “vaarallisimmista” hirviöistä, ja Kaisla pystyi taas hengittämään normaalisti. Nukkuminen ei kuitenkaan tullut kyseeseen, ja aamulla lähdimme selvittämään vaihtoehtoisia majoitusratkaisuja.

Toinen seikkailupäivä

Kun umpimähkäinen harhailumme Baijerissa oli lähtenyt varsin lupaavasti liikkeelle, päätimme pistää rohkeasti vielä paremmaksi. Tutkimme kartasta Tsekin rajan lähellä olevia pikkukaupunkeja, jotka olisivat mahdollisimman kaukana suurista keskuksista. Kohteeksi valikoitui Cham-niminen paikka, joka oli karttaan merkityn luonnonpuistoalueen keskellä. Matkalla ei tietenkään sopinut ajaa moottoriteitä, vaan päätimme ajaa vanhoja maanteitä maalaismaiseman halki.

Ajettuamme jonkin matkaa löysimme itsemme vihdoin kartalta – tosin hieman väärästä suunnasta. Kun lopulta pääsimme suurin piirtein oikeaan suuntaan vievälle tielle, totesimme matkalle osuvan Ingolstadt-nimisen kaupungin, jossa päätimme pyörähtää. Kävi ilmi, että Ingolstadtissa onkin oikein soma vanhakaupunki Tonavan rannalla. Söimme jäätelöannokset erään kahvilan terassilla.

Matka Chamiin (lausutaan “kham”) veikin loppupäivän, vaikka löysimme perille ilman suurempia harhailuja kysyttyämme kerran paikallisilta neuvoja. Chamista löytyi taas mitä idyllisin pieni vanhakaupunki, jossa oli kolme hotellia. Niistä mihinkään emme päässeet soittamaan saati yöpymään, eikä kaupungissa ollut kuulemma lainkaan hostelleja. Kello oli jo yhdeksän illalla, ja itse kukin alkoi pohtia, kuinkahan hyvin autossa saisi nukuttua... Suunnistimme kuitenkin takaisin päin toivoen löytävämme saksofonimusiikkia arvostavan majoitusliikkeen.

Hetken ajettuamme äkkäsimme tienviitassa pedin ja ruokailuvälineiden kuvan. Seurasimme viittaa pieneen kylään, mutta pian viitan mainostaman vierastuvan löytäminen alkoi tuntua toiveajattelulta. Toiveajattelu kuitenkin palkittiin, sillä lopulta vastaan tuli viitta, joka vei meidät perille kukkulan rinteellä, vanhan kivitornin juurella sijaitsevaan hotelliin. Paikkaa pitävä perhe osoittautui oikein sydämelliseksi ja antoi meille mielellään yösijan, jos soitamme terassilla. Saimme jopa oman mökin, jossa oli kaksi huonetta ja jääkaappi! Tuli niin hyvä mieli, että soitimme selvästi paremmin kuin yleensä. Palkkioksi saimme olutta ja vatsamme täyteen makoisaa parsaleipää.

Seikkailun huumaa

Juuri nyt tunnen itseni hyvin tyytyväiseksi. Istun ulkona aamuauringossa terassilla, josta eteeni aukeava maisema on idyllinen. Olemme nukkuneet ja syöneet hyvin, ja nauttineet paikallisten ihmisten uskomattomasta vieraanvaraisuudesta. En oikeastaan edes tiedä missä me olemme. Se, miten tähän paikkaan päädyimme, on pitkä tarina täynnä hyviä sattumia ja tuuria.

Münchenista lähtiessämme olimme pettyneitä, mutta pakomatkan jännitys toi meille uutta tarmoa taistella hyvinvointimme puolesta. Karautimme autolla hyvän matkaa moottoritietä pois kaupungista, ja lopulta käännyimme pienemmille syrjäteille, joiden varressa sijaitsi useita pikkukyliä. Aina hotellin nähdessämme pysähdyimme kysymään, josko voisimme soittaa hotellin vieraille, ja vastineeksi saisimme yöpyä ilmaiseksi. Muutaman yrityksen jälkeen meidät ohjattiin viehättävään Freising- nimiseen pikkukaupunkiin, jossa oli jopa yliopisto. Vieläpä siellä sattui olemaan meneillään opiskelijoiden festivaali. Tovin keskusteltuamme paikallisen hotellin omistajan kanssa, rouva heltyi antamaan meille huoneen pientä korvausta vastaan, jos soittaisimme aamupalalla. Olimme tyytyväisiä diiliin ja lähdimme ulos katsomaan opiskelijoiden juhlaa. Nuoret olivat kerääntyneet istumaan suurelle nurmikentälle, jossa oli myyntikojuja ja kaikenlaista ohjelmaa. Saapuessamme aurinko oli jo laskemassa, mutta meininki sen kun jatkui. Suurelta valkokankaalta alettiin näyttää saksalaista elokuvaa, josta en valitettavasti ymmärtänyt paljoakaan, vaikka muutaman sanan saksaa olenkin jo matkan aikana oppinut.

Aamulla saimme hotellilla hyvän aamupalan, jonka jälkeen siirryimme pihalle soittamaan. Paikka oli pieni ja hiljainen, eikä yleisöä järin ollut. Muutamat aamukaljojaan nauttivat herrat kuitenkin jammailivat soittomme tahdissa, ja hotellin rouva oli esityksestämme niin otettu, ettei viitsinyt laskuttaa meiltä yhtään mitään. Hilpein mielin lähdimme ajamaan kohti uutta tuntematonta.

Vastoinkäymisiä ja hurja pakomatka

Aloitamme matkamme Müncheniin jo varhain, jotta pääsisimmme hyödyntämään kaupungin tarjoamat huikeat taloudelliset mahdollisuudet. Useita vuosia Münchenissa asunut paikalliskontakti kertoo kaupungin katusoittokäytännöistä ja huikean epämiellyttävistä mutta avokätisistä lokaaleista, jotka suovat byrokratian kiemuroista selviävälle katusoittajalle riemastuttavan elintason. “The people in München think that they are better and richer than other people, but it is a very important and good city for musicians.” Otamme hymyissä suin vastaan tiedon siitä, että katusoittolupaa tulee saapua hakemaan kahta tuntia ennen toimiston avautumista, koska niitä jaetaan päivittäin vain viisi kappaletta aamu- ja iltapäivälle. Tiedämme, että meidän kohdallamme vaiva tullaan palkitsemaan.
Nainen virastossa on nihkeä. Täti virastosta: “What instruments? Saxophones? No, no saxophones or drums. No.” J, T, K & N: “Which instruments are allowed then?” Täti virastosta: “There aren’t many... Flute, guitar, there aren’t many.” Hiukan yllättävästi ylitsemme vyöryi ilon aalto, jota kuitenkin seurasi lähes välittömästi sangen mälsä olo. Seuraavassa kuva keskustelua seuranneista tunnelmista.

Kävelimme joitain tunteja ympäri kaupunkia, jossa saksofonit ovat kiellettyjä, ja töykeät paikalliset käyttäytyivät jatkuvasti sikamaisesti meitä kohtaan, Hinnat olivat pilvissä. Päämäärätön harhailumme jatkui, kunnes Nanna puki sanoiksi yhteiset tuntemuksemme: “Lähetää menee täst’ läävästä!” Kehitimme riittävän uskottavan selityksen hostellin väelle, jolla halusimme varmistaa, että he ymmärtavät tilanteemme ja antavat kaikki rahat takaisin. Valehdellessani olosuhteiden pakosta hostellin ainoalle mukavalle työntekijälle olin suorastaan riipaiseva. Noin 79 min myöhemmin ajoimme kohti kylää, josta toivoimme löytävämme hyvityksen, vaikkakaan emme vielä tienneet kyseisen kylän nimeä. Münchenin lukemattomien katkerien kokemusten opettamina jatkoimme matkaamme entistäkin vahvempina.

Juhlahumua ja nahkahousuja (Lederhosen!)

Olimme kerrankin aamulla ajoissa liikkeellä ja haimme Anitan kyytiin jo kymmeneltä. Valitettavasti Tuukka oli kipeä ja joutui jäämään hostellille. Ajoimme hurjia mutkittelevia vuoriteitä pitkin Bizau- kylään Bregenzerwaldiin, jossa Anita vei meidät harrastamaan paikallisia huveja. Ensin hurjastelimme hiihtohissillä vuorenhuipulle. Sieltä ei luonnollisesti ollut mitään muuta tietä takaisin kuin kapea mutkikas rata, jota ajettiin hirvittävän tärisevällä kärrykelkalla. Turvallisuuden takaamiseksi matkan varrelle oli asetettu useita liikennemerkkejä, joiden sisällöstä meillä ei ollut mitään hajua. Jussi vielä varmisti kysymällä, että tässä lajissa voi satuttaa itsensä todella pahasti! Sitten meidät sysättiin yksi kerrallaan liikkeelle, ja lopulta löysimme itsemme alhaalta enemmän tai vähemmän kauhusta valkeina.


Seuraavaksi ohjelmassa oli kylässä vuosittain järjestettävä musiikkifestivaali, jollaista emme ole Suomessa koskaan kokeneet. Paikalle oli kerääntynyt puhallinorkestereita ja soittokuntia koko Bregenzerwaldin alueelta, ja kaikki olivat pukeutuneet omiin perinteisiin asuihinsa, erityisesti nahkahousuihin :). Väkeä oli aivan valtavasti. Porukka oli kerääntynyt suunnattoman suureen telttaan, josta sai ostaa ruokaa ja juomaa. Lavalla esiintyi todella ammattimainen vaskibändi, joka nostatti tunnelman kattoon. Ihmiset tanssivat seisten penkeillään käsiään taputtaen ja oluttuoppejaan nostellen.

Itse päätapahtuma alkoi valitettavasti juuri kun meidän oli aika lähteä hostellille soittamaan. Ehdimme kuitenkin nähdä hieman alkua. Kaikki puhallinorkesterit marssivat pitkää katua pitkin kulkueena teltalle päin soittaen samalla marssimusiikkia. Ihmiset olivat kerääntyneet tien varteen ihastelemaan. Kaikki taputtivat tahdissa ja vilkuttelivat ohikulkeville soittajille. Meininki oli sanoinkuvaamattoman riemukas! Aurinko paistoi ja kellään ei ollut huolia. Kunpa tälläistä näkisi useammin myös Suomessa...



Hostellille saapuessamme olimme jo sen verran myöhässä, että nousimme autosta suoraan soittamaan. Tuukka oli onneksi jaksanut laittaa tuolit ja telineet valmiiksi (meidän Tuukka!). Valitettavasti juhlat olivat jo loppupuolella, mutta soitimme tunnin verran musiikkia vielä jäljellä oleville vieraille. Ihmiset olivat tyytyväisiä ja saimme paljon kiitosta (sekä myös olutta, makkaraa ja kakkua). Keikan jälkeen olimme kovin väsyneitä, mutta oli pakko vielä varailla hostelleja Münchenista ja Prahasta. Sitten pakkasimme tavaramme ja teimme ruokaa, jonka jälkeen kaaduimme sänkyyn herätäksemme aikaisin aamulla uuteen seikkailuun. Auton startatessa taakse jäi Feldkirch ja hostelli omituisine asukkaineen (joista osa tuoksui melko mielenkiintoiselta). Viikko Itävallassa oli kaiken kaikkiaan hyvin onnistunut. Jäimme kaipaamaan kaikkia niitä mukavia ystäviä, jotka toivomme vielä joskus tapaavamme.

Kuumehoureita

Vihdoinkin pääsee rauhassa kirjoittamaan! Aamulla totesin, että kurkkukipu oli muuntautunut täysimittaiseksi flunssaksi, ja katsoin parhaaksi jäädä pois Bregezerwaldin perinteisiltä musiikkifestivaaleilta, jotka olivat päivän ohjelmassa. Muut ovat siellä tällä hetkellä Anitan kanssa, ja ottavat toivottavasti paljon kuvia, joita katsellessani voin sitten melkein tuntea olleeni paikalla.

On ehkä aihetta pahoitella blogin hieman sykäyksittäistä päivittämistä. Syynä on kiire ja verkkoyhteyden löytämisen hankaluus. Mitä enemmän tapahtuu, sitä vähemmän ehtii kirjoittaa, vaikka kerrottavaa riittäisi. Edelliset Nannan kirjoitukset Feldkirchin päivistä sain verkkoon vasta tänään. Jos haluat lukea järjestyksessä tästä viikosta, siirry muutama teksti alaspäin...

Nanna vihjasikin jo perjantaille yllättäen saamastamme keikasta. Feldkirchin rautatieasemalla oli jonkinlainen avajaisseremonia, ja konsevatoriolta oli kysytty sopivaa yhtyettä soittamaan musiikkia arvovaltaisille vieraille. Parahin rehtori Ortwein epäilemättä oivalsi heti, että mikä voisikaan olla sopivampi yhtye kuin Con Sax! Niinpä siirryimme perjantaina yhden aikaan asemalle, jossa meidät otti vastaan Mag. Albert Ruetx, joka paljastui käyntikortin perusteella Espanjan kunniakonsuliksi. Soitimme asemahallissa taustamusiikkia ensin puolen tunnin ajan, jonka jälkeen jäimme odottamaan kunniavieraita. Kun he saapuivat, kajautimme ilmoille vauhdikkaan kuubalaisen rallin “Sonata in Beat” (ohje kuului:“When they come, play something like, BOOM!”). Soiton aikana hallin läpi kulki erilaisiin juhla-asuihin sonnustautuneita ihmisiä, mutta keskittyminen esti meitä sen kummemmin rekisteröimästä, keitä kuulijamme olivat. Soitimme vielä yhden kappaleen, jonka kuluessa jostain ilmaantui jopa TV-kamera meitä kuvaamaan. Keikan jälkeen herra Ruetx kiitti ja kehotti ottamaan yhteyttä, jos vielä tulemme Itävaltaan. Keikkapalkalla saimme maksettua viikon hostellimajoituksen, mikä oli todella hieno juttu.

Illan päätimme ottaa rennosti, ja kutsuimme Anitan hostellille kokkaamaan kanssamme kasvispataa. Pöperö onnistui varsin hyvin hostellin keittiön puutteellisesta varustelusta huolimatta. Ruoan kanssa maistui halvin viini mitä olimme ikinä nähneet: kahden litran pullo maksoi kaksi euroa.

Lauantaina Anita johdatti meidät kokemaan paikallisia ihmeitä. Ajoimme Bregenziin Bodensee-järven rannalle ja lähdimme kipuamaan Pfender-vuorelle. Serpentiinipolkua noustessa ei voinut kuin ihmetellä, miten rinteet voivatkaan olla niin jyrkkiä, ja miten ne voivat silti olla täysin metsän peittämiä! Nousu kesti verkkaisella tahdillamme vajaat kaksi tuntia, ja palkkoiksi saimme huikeat näkymät järvelle ja ympäröivään vuoristoon. Saavutimme huipun ilman lisähappea ja istahdimme terassille mutustamaan sämpylöitä brie-juuston ja herkullisten kirsikkatomaattien kera. Alasmeno luonnistui parhaiten Bond-elokuvista tutulla vuorihissillä. Ennen Bregenzistä lähtöä Anita vei meidät vielä keskustaan katsomaan rakenteilla olevaa veden ylle nousevaa ooppenäyttämöä, jolla on ilmeisesti tarkoitus esittää “Tosca”. Kaiken kaikkiaan päivä oli oikein mukava, paitsi Jussi-paralle, joka astui koiran jätökseen.


Illalla olimme lupautuneet esiintymään illallispalkasta ravintolassa, jossa keskiviikon konsertin jatkot olivat olleet. Sitä ennen käivimme kuitenkin läheisessä kylässä tapaamassa perhettä, jossa Nanna vietti vaihtoaikansa maaliskuussa. Perhe oli mitä vieraanvaraisin ja heidän talonsa oli tosi hieno, jo ympäröivän vuorimaisemankin takia. Perheen tytär Sibylle, joka opiskelee alttoviulua konservatoriolla, lähti mukaamme ravintolaan.

Ravintolakeikka oli pienoinen järkytys: kyseessä oli ilmeisesti paikan omistajan syntymäpäivä, ja koko juhlaseurue odotti meitä perillä ympäripäissään! Ensimmäiset riehakkaat aplodit tulivat jo ensimmäisen kappaleen vielä soidessa, ja meille alettiin kantaa lasikaupalla juotavaa ennen kuin olimme edes ehtineet kunnolla aloittaa soittamaan! Juomat saivat kyllä odottaa keikan ajan. Yleisö oli kyllä varmasti vastaanottavaisin, mitä meillä on tähän asti ollut, vaikka oli melko harvalukuinen. Soitimme nimittäin sisällä, vaikka suurin osa varsinaisista asiakkaista istui ulkona. Keikasta jäi kyllä vähän ristiriitainen maku työrauhan puutteen ja erään juhlaseurueeseen kuuluneen moukkamaisen ravintolatyöntekijän takia. Soiton jälkeen joka tapauksessa maistui listan kallein ruoka, jonka saimme onneksi nauttia omassa rauhassa.

Alunperin Müncheniin lähdön piti olla tänään sunnuntaina, se siirtyy huomisaamuun. Saamme yöpyä vielä yhden yön ilmaiseksi, kun esiinnymme kohta hostellilla tänään järjestetyillä grillijuhlilla. Majoitus Münchenissä on vielä kysymysmerkki. Ensi viikolla aiomme ajaa myös Prahaan, mutta hostellin löytäminen sielläkin voi osoittautua melkoiseksi taisteluksi...

Suomen edustus

Seuraavana päivä nukuimme pitkään. Päivä oli helteinen, eikä Bb:llä (minä+Tuukka) ollut edes yhtään heikko olo. Es:sät sen sijaan menivät vielä aamupalan (klo12) jälkeen nukkumaan. Kolmeksi menimme konservatoriolle Jörg-Marie Ortweinin (rehtori/saksofoniopettaja) tunnille. Soitimme hänelle Piazzollan Night Clubia, koska tiesimme, että hän itse on soittanut ja sovittanut paljon Piazzollan teoksia saksofonille.
Konservatorion kirjastossa käydessämme saimme kuulla kirjastonhoitajalta, että koko Feldkirch puhuu “niistä suomalaisista”. Olemme siis selkeästi herättäneet huomiota ja valloittaneet koko kaupungin sydämet. J Samalla kirjastonhoitaja kysyi josko saisi Tuukan sävellyksen “Ulappa” kirjastonsa kokoelmiin. Se oli hänen mielestään erityisen mielenkiintoinen ja parasta koko edellisen illan konsertissa. HYVÄ TUUKKA! Vastineeksi saimme kopioida kirjaston koko saksofonirepertuaarin konservatorion laskuun. Tällaisesta yhteistyöstä me pidämme. Ja täten usutimmekin Tuukkaa seuraaviin sävellysprojekteihin. Meidän Tuukkaa. <3

Kävimme jo vanhan ystäväni Janan (tutustuimme maaliskuussa kun olin täällä vauhdossa) luona kylässä, hän kertoi meille vinkkejä Münchenin katusoittokäytännöstä. Se on meidän seuraava kohdekaupunkimme. Illalla menimme ajelulle lähikyliin katselemaan upeita maisemia ja rikasta lande-elämää.

Ortwein tarjosi meille keikkaa seuraavaksi päiväksi. Ja tottakai me suostuimme. Rahakeikka, jes! Mutta siitä lisää myöhemmin.

Konserttipäivä ja Suomi-bileet

Aamulla menimme taas konservatoriolle treenaamaan klo 9.30. Kaisla oli luvannut Anitalle, että tänään emme myöhästyisi, mutta sen sijaan olimmekin vain puolituntia myöhässä. Minä sain aamulla Helsingin konservatoriolta ikävän puhelun: koska valmistuin pari viikkoa sitten, minun täytyy ehdottomasti palauttaa konsalta lainaamani tenorisaksofoni ennen juhannusta. Tuli vähän avuton olo, koska en ollut osannut odottaa mitään tällaista ja palaamme Suomeen huomattavasti juhannuksen jälkeen. Onneksi ihana upouusi Rehtori Juha Keikkonen lupasi auttaa nuorta naista hädässä. Kiitos Juhku!!!

Harjoitusten jälkeen palasimme takaisin hostellille päikkäreille ja valmistautumaan illan konserttiin. Konserttiyleisöä oli huimat yhdeksän (9) ihmistä. Menestys. Laatu korvasi kuitenkin määrän ja saimme huikeat aplodit ja pääsimme jopa soittamaan encoren. Suomalaiset bileet konsertin jälkeen konservatorion aulassa olivat sen sijaan oikeasti menestys. Olimme tuoneet mukanamme Rostockista ostamaamme karhu-olutta, lakkalikööriä, marianneja, salmiakkia, turkinpippureita sekä jo aikaisemmin mainittua salmaria. Kaikki nestemäinen hupeni vieraiden suihin hetkessä. Salmiakkia jäi. Bileitä oli selkeästi mainostettu paremmin kuin itse konserttia koska yleisön määrä tuplaantui. Ilta jatkui paikallisessa “Merkkarissa” (helsingin konsan kantakapakka). Tutustuimme uusiin ihmisiin sekä söimme ja joimme paikallisia herkkuja. Saimme jopa houkuteltua Anitan mukaan jatkoille hostellille kanssamme. Jussi joi teetä, koska oli sairaana, ja täten toimi kuskina. Auringon noustessa pääsimme vihdoin nukkumaan.

Turkkilaista taidetta

Ihanien turkkilaisten naisten konsertti oli uskomattoman upea. Minulla meni kylmiä väreitä pitkin kehoa varsinkin kun laulaja Esra esiintyi. Esralla on mielettömän kaunis ääni, jota hän osaa myös käyttää todella aistikkaasti. En ole koskaan aikaisemmin kuullut, että klasarilaulaja ja vielä sopraano voi kuulostaa niin kauniilta. Minulla tuli välillä ihan tippa linssiin. Ah, se oli ihanaa. Tuukka keskittyi luultavasti lähinnä silmänruokaan, mikä toki oli myös kehumisen arvoista.

Kun saavuimme konsertista paikallisen kuppilan kautta hostellille, yllätimme Es:sät (altto- ja baritonisaksofonit ovat Es-vireisiä) nukkumasta, sen sijaan, että olisivat olleet valmistamassa salmaria seuraavanpäivän Suomi-bileitä varten (niin kuin oli sovittu). Täten jouduimme herättämään Es-pultin, jotta pystyimme moittimaan heitä tästä holtittomuudesta. Sen jälkeen lähdimme Tuukan kanssa ulos valmistamaan turkinpippureista ja paikallisesta vodkasta juomaa konserttivieraillemme. Es:sät jatkoivat unia.

Nyt väsyttää

Havaitsimme Jussin kanssa eilen Berliinistä saadut viinit erittäin hyväksi ja ilta meni jostain syystä kuin siivillä aina aamukuuteen saakka, kun aurinkokin jo nousi. Auringonnousun näkeminen oli kuitenkin väsymyksen arvoinen, kun vuorilta nousi sumua ja samalla satoi kaatamalla. Ihan siinä melkein herkistyi.

Aamulla meillä alkoi konservatoriolla harjoitukset ennätysaikaisin, jo klo 9.30. Soitimme Savaryn kvintettoa Anitan kanssa. Harjoitusten jälkeen meitä odotti iloinen yllätys, kun huomasimme saaneemme sähköpostia Suomi-Saksa-yhdistyksestä, jossa meitä pyydettiin keikalle Saksaan ensi vuoden toukokuussa! Olivat ilmeisesti olleet kuuntelemassa konserttiamme Berliinissä. Kaikki kustannukset luvattiin maksaa ja pyydettiin vain määrittämään itsellemme hinta. Melko asiallinen meininkiJ. Aiomme ehdottomasti lähteä. Aivan mahtavat fiilikset on nyt soittamisesta ja kvartetista.

Iltapäivällä kävimme syömässä hyvät dönerit ja sen jälkeen soitimme Savarin kvartettoa Allen Smithille, joka on konservatorion kamarimusiikki- ja fagottiopettaja. Heikosta hapesta huolimatta koimme tunnin hyödylliseksi ja saimme muutamia hyviä neuvoja.

Tuukka ja Nanna lähtivät äsken Turkkilaisten opiskelijoiden konserttiin. Me emme Jussin kanssa selvinneet, Jussi on vähän kipeä ja itse olen kuoleman väsynyt. Siispä jäimme hostellille pesemään pyykkiä ja valmistamaan turkinpippurivodkaa huomisiin Suomi-bileisiimme.

Feldkirch

Tämä on aivan uskomattoman kaunis paikka. Tuntuu hassulta tupsahtaa tällaiseen pieneen kylään suoraan Berliinistä. Asumme juna-aseman vieressä sijaitsevassa nuorisohostellissa, joka on viihtyisä ja melko edullinen paikka. Keskustaan ja konservatoriolle on matkaa noin kilometri, ja koko paikkaa ympäröi idyllinen vuorimaisema. Sää on paljon miellyttävämpi kuin Berliinissä, tänään on jopa vähän satanut. Kiva kun vaatteet ovat välillä märät vedestä eikä hiestä.

Automatka tänne kesti loppujen lopuksi 13 tuntia (vaikka Tuukan mukaan siihen ei mitenkään voisi mennä edes yhdeksää tuntia). Moottoriteillä oli mielettömiä ruuhkia, joita emme olleet osanneet odottaa. Pääsimme onneksi kuitenkin turvallisesti perille.

Tänään olemme olleet konservatoriolla harjoittelemassa ja tapaamassa ihmisiä. Oli mukavaa nähdä Anitaa (joka oli viime syksynä meillä vaihdossa). Konservatorio on huikea 100 vuotta vanha rakennus, jonka sisältä löytyy mm. kirkko. Rehtori Ortwein - joka on muuten myös saksofoniopettaja – esitteli meille taloa ja lupasi pitää meille torstaina tunnin. Huomenna meitä opettaa paikallinen kamarimusiikkiopettaja. Kävimme Anitan kanssa syömässä Italialaista ruokaa ja illalla käveltiin vähän. Nyt menemme pihalle maistelemaan Berliinin Suomi-instituutin investoimaa punaviiniä.

Kohti uusia seikkailuja

Berliini jäi taakse, Feldkirch kutsuu. Perjantain konsertti meni nappiin, itse asiassa jopa yllättävän hyvin. Harjoittelussa on nimittäin ollut hieman taukoa viime aikoina. Soitto oli paikoittain jopa parempaa kuin Helsingin konsertissa, esimerkiksi Piazzollassa oli ihan mukavasti eloa. Yleisöä oli tosi paljon, ainakin viisikymmentä. Instituutin konserteissa käy ilmeisesti vakituisesti kuulijoita, ja eksoottinen kokoonpano sai ihmiset liikkeelle lämpimästä viikonlopusta huolimatta.

Instituutin väki vei meidät konsertin päätteeksi syömään tyylikkääseen italialaiseen, jossa tilattiin koko porukalle kaksi pizzaa, jotka olivat niin isoja, ettemme kahdeksan hengen voimin edes saaneet syötyä kaikkea. Pizzat olivat ehkä parasta, mitä olimme koskaan saaneet. Täytteet olivat varsin värikkäät: Parman kinkkua, kesäkurpitsaa, katkarapua ja tuoretta rucolaa vain joitakin mainitakseni. Kuumana päivänä juomaksi sopi raikas Pils tai tuhti Hefeweizen. Jussi söi ylen niin pahasti, että oli aivan hiljaa monta tuntia (eikä siis voinut lainkaan höröttää omille jutuilleen J). Instituutin ihmiset olivat todella mukavia, eikä yhtään haitannut vaikka jouduimme olemaan siivosti monta tuntia yhteen menoon.

Syömisen jälkeen instituutin johtajan poika Ville lähti meille oppaaksi Berliinin yöelämään. Hän on kyllä pesunkestävä suomalainen, mutta oli käynyt Berliinissä seikkailemassa bilekaupungin yössä monet kerrat. Ensin kävimme Orenienburger Strassella terassilla juomassa Pina Coladat, ja sen jälkeen suuntasimme klubille Zoologische Gartenin lähelle. Kyseinen paikka oli taas jotain mitä Suomesta saa etsiä – kolme tanssihuonetta, joissa on erilaista musiikkia, karaoke, grilli... Yhdessä huoneessa oli koroke, jossa oli esitanssijoita ja suihku. Esitanssijat ottivat yleisöstä ihmisiä lavalle, ja tytöt menivät melkein, mutteivät aivan. Siihen olisi kuulunut huomattava vaatteiden vähentäminen J. Oli aika siisti paikka. Kiitokset Villelle, meillä oli ensiluokkainen opas!

Lauantaina oltiin tietysti väsyneitä, mutta saimme kuitenkin raahauduttua Spree-joen rannalla olevalle hiekkarantaterassille, joka on maalatun muurinpätkän vieressä. Siellä sai mielenkiintoisia terassijuomia, joissa olueen on sekoitettu esim. jotain sitruunan maikuista. Illalla pääsimme viimein soittamaan hostellin sisäpihalla ravintolan asiakkaille. Esitys oli hieman väsähtänyt, mutta Pink Panther ja Con te Partiro saivat silti suursuosion. Koteloon kertyi jopa jonkin verran rahaa. Keikkapalkkana saimme todella erinomaista possufileetä. Jätimme yhteystietomme hostellin johtajalle, joten voi olla että jossain vaihessa tulee taas lähtö Berliiniin ;-).


Berliinistä lähtö ei sujunut ehkä aivan sulavimmalla mahdollisella tavalla – käännyimme heti ensimmäisessä risteyksessä väärään suuntaan... kehnoista kartoista huolimatta pääsimme ulos kaupungista suurin piirtein oikeaa reittiä. Autobahnilla odottivat sitten sellaiset ruuhkat, ettei olisi uskonut. Ensin ajetaan kymmenen kilometria sataaneljääkymppiä, ja sen jälkeen istutaan kymmenen kilometria ruuhkassa :/. Meitä jo hieman huolestuttaa, ehdimmekö ennen yötä Feldkirchiin. Majoitus on hieman epävarma, sillä Sybille ei voikaan ottaa meitä luokseen. Kaupungin hostellissa pitäisi olla tilaa, mutta varmuutta ei vielä ole.

Konserttipäivän aamu

Hyvää huomenta. Istuskelen täällä hostellin pihalla aamukahvini kanssa. Pesemme parhaillaan pyykkiä. Tuukka tuli lenkiltä ja suunnitteli menevänsä suihkuun, mutta tajusi pyyhkeensä olevan pesukoneessa. Nyt edessäni istuu hikinen Tuukka. Onneksi Jussi toi juuri aamupalaa. Luvassa on kuulemma Jussin erikoisherkkuaamiainen, pussista löytyy mm. kielimakkaraa (yök).

Päivä on taas aivan häiriintyneen kuuma. Aurinkoon menemistä ei voi edes ajatella, eikä ruokakaan juuri maistu. Ajattelimme ottaa aamupäivän rauhallisesti, jotta olisimme skarppeja illalla konsertissa. Olemme löytäneet jo liudan uusia ystäviä, jotka lupasivat tulla kuuntelemaan. Teimme heidän nimistään Suomi-instituuttiin listan, jotta saavat ilmaiset liput.

Eilinen katusoitto oli mielestäni yllättävän myönteinen kokemus. Etenkin Con te Partiron aikana turistit tulivat jonossa pudottamaan rahojaan Nannan tenorikoteloon, emmekä joutuneet edes vankilaan (meillä ei ole katusoittolupaa). Nyt pitää mennä syömään. Palaan asiaan.

Yökuulumisia

Menimme tänään poikkeuksellisen aikaisin nukkumaan, jotta huomisella keikalla vireystaso olisi asiallinen. Nyt kuitenkin kävi niin, että heräsin, enkä keksinyt parempaakaan tekemistä kuin tulla kirjoittamaan.
Päivä oli pitkä, minä ja Kaisla herättiin lähestulkoon aamuyöllä eli 8.30, ja lähdimme etsiskelemään aamiaista ja kaikkea muuta kiinnostavaa. Löysimme Kaislan kanssa mm. kummastuttavan suuren kirpputorin, joka muistutti kooltaan tyypillisen helsinkiläisen tavaratalon puolikasta kerrosta. Ikävä kyllä myös myynnissä olevat tavarat muistuttivat kooltaan jotain paljon tavanomaista suurempaa, emmekä siis onnistuneet löytämään mitään uutta päällepantavaa. Tavaratalo oli kuitenkin todella jännällä alueella, ja ekskursio berliiniläiseen aamuun oli hintansa (jonkinasteinen väsymys tai kooma) väärtti.
Myöhemmin kävimme katusoittamassa, ja vaikkei paikka ollut paras mahdollinen, tuotti tunnin soittorupeama suunnilleen riittävästi kattaakseen koko porukan ravintolaillan. Katusoittoa seurasi puolentoista tunnin treenisessio huomista keikkaa varten Suomi-instituutin tiloissa.
Noudatimme treenien jälkeen Kaislan kuningasajatusta ja pomppasimme ensimmäiseen ratikkaan, joka oli matkalla jonnekin, ja päädyimme kuin päädyimmekin taas erääseen Berliinin monista ilta- ja yöelämän keskuksista. Löysimme nopeasti mielettömän hyvän italialaisen ravintolan, jonne katusoittorahat siis upotettiin.
Nyt menen nukkumaan.

Jussi

Iltatunnelmia

Tänään on ollut väsynyt päivä, ilma oli aurinkoinen ja oli tosi kuuma. Nyt istumme iltaa hostellin sisäpihalla muutaman amerikkalaisen ja saksalaisen kanssa. Annoimme heille salmiakkimaistiaisia ja samalla mulle tuli jo koti-ikävä. Ollaanhan tässä jo muutama päivä reissussa oltukin:). Jussi lähti toisen porukan mukana homobaariin, mutta me muut olimme vielä eilisen jäljiltä liian väsyneitä.

Eilen pääsimme pitkän hortoilun jälkeen Suomi-instituuttiin, joka osoittautui hienoksi paikaksi. Siellä oli todella ystävällistä porukkaa ja meidät otettiin hyvin vastaan. Kiva päästä sinne soittamaan perjantaina! Olemme tavanneet täällä jo paljon ihmisiä, jotka ovat olleet kiinnostuneita konsertistamme.

Eilisen kävelyharhailumme tuloksena löysimme taas paljon kiinnostavia paikkoja. Kävimme esimerkiksi yliopistolla opiskelijaruokalassa syömässä, ja haastattelimme paikallisia nuoria. Illalla tulimme hostellin ravintolaan syömään, jonka jälkeen törmäsimme muutamaan amerikkalaiseen. He lähtivät kanssamme katsastamaan hämäränpuoleista klubia, johon olimme sattumalta eksyneet edellisenä päivänä. Siellä esiintyi paikallisia bändejä. Sieltä lähdimme vielä jatkamaan iltaa toiseen baariin ja lopulta hostellille. Meno oli railakasta ja pääsimme nukkumaan vasta aamutunneilla. Tänään olo olikin sitten sen mukainen.

Aamulla raahauduimme kuitenkin liikkeelle tsekkailemaan uusia paikkoja. Matkustelimme ympäriinsä S- ja U-junilla (pummilla tietysti). Olimme mm. Brandenburgin portilla ja juutalaisten muistomerkillä ja museossa, joka oli vaikuttava paikka.

Jussi oli aamulla sopinut hostellilla, että soittaisimme myöhemmin täällä sisäpihalla ja palkkioksi saisimme ravintolasta illallisen. Koimme kuitenkin suuren pettymyksen, kun illalla paikalla olikin ihan eri ihmiset jotka sanoivat ettemme voisikaan soittaa, sillä siihen tarvittaisiin lupa ja paikalliset asukkaat kuulemma valittavat herkästi. Päätimme sitten, että olisi kuitenkin pakko harjoitella, ja päädyimme soittamaan hostellin ylimpään kerrokseen aulaan, josta soittomme varmasti kaikui joka puolelle. Emme edes saaneet (paljoa) valituksia, ja paikalle ilmaantui jopa muutama kiinnostunut kuuntelija.

Nyt täällä käy jutut yhä vilkkaamiksi ja nauru äänekkäämmäksi. Jenkit yrittävät ääntää suomalaisia sanoja. Loistavasta tunnelmasta huolimatta aion nyt kuitenkin mennä nukkumaan. Nanna ja Tuukkakin vaikuttavat väsähtäneiltä. Lopetan suoraan lainaukseen Tuukan suusta: "Onneks Jussi on siel homobaarissa niin se ei oo niin ärsyttävän pirtee huomenna". Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, hyvää yötä. Täällä Kaisla, Berliini.

Uusi päivä, uudet kujeet

Huoh, ei välttämättä ollut viisas päätös aloittaa lenkkeilyä matkalla; reidet ovat melko kipeät. Mutta tulipahan näytettyä muille. Meillä alkaa läpän taso olla jo aika alhainen, saa nähdä mihin ulottuvuuksiin se vielä matkan aikana laskeutuu.

Eilen iltapäivällä lähdettiin käppäilemään ja päädyttiin Alexanderplatzin vieressä olevaan TV-torniin, mistä näkyy hienosti koko kaupunki. Sen jälkeen harhailtiin umpimähkäisesti lisää ja löydettiin kaikkea hienoa. Syötiin Döneriä, joka on paikallista kebabia, oli ihan sika hyvää! Juotiin useassa eri kuppilassa halpaa ja hyvää olutta ja vasta pikkutunneilla kömmimme takaisin hostelliin nukkumaan.

Nyt ollaan lähdössä Berliinin Suomi-instituuttiin tsekkaamaan perjantain konserttipaikkamme. Täällä on valitettavasti taas sen näköistä että voi alkaa sataa, joten katusoiton suhteen on aika hiljaista. Mennään varmaan iltapäivällä Berliinin kiertokävelylle. Ajattelimme joku päivä soittaa tässä hostellin sisäpihalla, pyydetään kaikki asukkaat kuuntelemaan.

Eka päivä Berliinissä

Jeah, vähänkö siistiä!

Löydettiin ihan ekalla yrittämällä perille tänne Pegasus-hostelliin, joka on mielettömän sympaattinen paikka. Huoneemme on neljännessä kerroksessa ja siellä on parvi (mä saan nukkua siellä!). Naureskeltiin Tuukalle kun se raahasi baritonin ylös (hissiä ei ole). Syötiin vielä iltapalaksi kevyet pasta-annokset paikallisesta kuppilasta ja päästiin nukkumaan vasta neljän maissa yöllä. Uni kyllä maistui.

Aamulla heräsimme siihen kun Tuukka ilmoitti että nyt lähdetään lenkille. Olimme Jussin kanssa heti mukana ajatuksessa, mutta kun olimme saaneet lenkkikamat päälle, kävi ilmi että Tuukka olikin vitsaillut. Menimme sitten Jussin kanssa kahdestaan tutustumaan ympäristöön. Juoksimme hautausmaan kautta Alexanderplatzille ja sieltä joenvartta takaisin hostelliin. Nyt on reidet kipeänä. Nanna ja Tuukka olivat sillä välin hakeneet kaupasta syötävää ja nautimme aamupalaa hostellin kodikkaalla pihalla. Hyvä fiilis =).

Matka Berliiniin takapenkillä

Automatka sujui takapenkillö railakkaasti bissen ja valokuvien voimalla. Etupenkin mukaan “sielläkin oli ihan kivaa”, vaikka takapenkin bileet olivat tietysti paremmat.

Keikkaraportti

Keikka meni hyvin, eikä edes tavaroitamme pöllitty vaikka lämpiön ovi ei ollutkaan keikan aikana lukossa. Keikan jälkeen oli armoton kuvaussessio, jonka tarkoiuksena oli ikuistaa lauttamatkan cooliuden aste. Tarkoitus oli mennä joogaamaan laivalla, mutta se ikävä kyllä unohtui.

Laivalla vielä

Aamupuuroa ei saatukaan enää, joten piti soveltaa. Pian onneksi pääsimme nauttimaan keikkapalkastamme eli buffetista. Paljastui tosin, että juomat eivät kuulu hintaan – no, pitäähän illalla kuitenkin ajaa. Hyvitimme silti menetyksen siekailemattomalla ylensyönnillä. Kun olo vähän helpotti, yritimme hakea fonit autosta, että voimme valmistautua illan keikkaan. Valitettavasti paljastui, ettei autokannelle pääse, vaikka varta vasten varmistimme, että sinne voi mennä. Ilmeisesti virolaisen työntekijän kielitaito ei venynyt kertomaan, että kannelle pääsee vain kaksi kertaa päivässä ilmoittautumalla listaan... No, keikka sitten venyy vähän myöhemmäs, koska pääsemme autokannelle vasta seitsemältä.

Aamuraportti

Nukuttiin pitkään ja nyt ollaan menossa aamupuurolle. Sen jälkeen Nanna on luvannut vetää meille joogaa kannella. Tuukka ei kuulemma aio käydä matkan aikana suihkussa. Itse testailen tässä uusia tukisukkia ja muilla on aamutoimet vielä kesken. Jussille pitää hommata makeemmat aurinkolasit.

Laivalla

Nyt ollaan laivassa. Lähtö sujui mukavasti kun oli saattueet ja kaikki. Meidän on tarkoitus soittaa huomenna laivan baarissa vähän taustamusaa. Täällä esiintyy melkein koko matkan ajan trubaduuri, jonka tauolla pääsemme estradille. Rankkaa olisi laivamuusikon elämä. Saadaan kuitenkin buffetit palkkioksi.
On aika väsynyt meininki kun porukka on stressannut lähtöä. Otettiin parit oluet tuossa kuppilassa ja tultiin hyttiin muhisemaan. Aika hyvä fiilis kun päästiin vihdoin matkaan!