Helsinki, viihtyisä mutta kallis kaupunki Suomenlahdella

Reissu on ohi ja arki koittanut. On aika selailla blogin aikaisempia merkintöjä ja koettaa hahmottaa edellisen kuukauden tapahtumia... Lienee pakko olla tyyväinen kiertueen onnistumiseen, sen verran monenlaista matkan varrelle mahtui, eikä sen kummempia vaikeuksia tullut vastaan.

Matkan viime vaiheista ei ole paljoa kerrottavaa. Dresdenissä kävimme vielä libanonilaisessa ravintolassa syömässä. Paikka ei ollut halvimpia, mutta ruuassa ei ollut moitteen sijaa. Jussi sai parasta kanaa mitä oli koskaan maistanut :). Kaupungista ei tullut kuitenkaan paljoa nähtyä, kun aamulla jo suuntasimme kohti Berliiniä.

Keskiviikko oli melkoisen kolkko päivä. Ajaminen kattoboksin kanssa oli astetta jännittävämpää kun rajut tuulenpuuskat uhkasivat puhaltaa pois tieltä. Lämpöä oli enintään 14 astetta ja ajoittain niskaan tuli rajuja sadekuuroja. Saavuimme Berliiniin silti turvallisesti ja veimme Nannan tuttuun hostelliin Friedrichscheinissa. Jäljellä oli vielä 250 kilometrin ajo Rostockiin. Perillä ostimme hyvät satsit tuliaisjuomia asiaan erikoistuneesta kaupasta ja kävimme kaupungin keskustassa syömässä ennen lähtöä. Rostock on kyllä kummallinen kaupunki: kaikki menee kiinni kahdeksalta eikä keskustassa liiku ristin sielua. Nousimme laivaan hiljaisissa tunnelmissa harmaan päivän ja Kaislaan iskeneen flunssan takia.

Laivamatka sujui rauhallisesti. Jouduimme perumaan soittomme tällä kertaa Nannan puuttumisen takia, mutta "unohdimme" kuitenkin palauttaa keikkapalkkamme eli buffet-lippumme, jotka olimme saaneet etukäteen. Niitä ei turhia kyselty, joten saimme taas kunnolla syödäksemme. Viideltä perjantaiaamuna ääni keskusradiosta kertoi odotetun uutisen: saavumme Helsingin satamaan! Oli kyllä mukava palata Suomeen.

Tämä lienee ainakin omalta osaltani viimeinen kirjoitus tänne, joten on kai paikallaan kiittää kaikkia lukijoitamme jännittävän seikkailumme seuraamisesta. Meillä oli hauskaa, toivottavasti teilläkin! Toivotetaan vielä tsemppiä Nannalle Roskildeen ja toivotaan että tenorifonisti saadaan viikonloppuna turvallisesti takaisin. Con Sax siirtyy nyt suunnittelemaan ensi vuoden Etelä-Amerikan kiertuetta.

Jumitusta ja hyvästit Prahallle

Sunnuntaina vietimme läheisessä nettikahvilassa pitkän tovin, ja tapamme mukaan viivyttelimme niin kauan, että Mikko tuli patistelemaan meitä ulos. Lähdimme käppäilemään kohti Prahan linnaa, ja matkalla kävimme syömässä ravintolassa, jonka tarjoilijan kanssa meillä ei ollut yhtään yhteistä kieltä. Umpimähkään valitsemamme ruoat eivät kuitenkaan tuottaneet pettymystä. Kävelimme myös kuninkaallisen puutarhan läpi ja ihailimme upeita vanhoja rakennuksia ja kirkkoja. Sitten otimme metron summassa valitulle asemalle, joka osoittautui monipuoliseksi kauppakeskukseksi. Loppuilta menikin alennusmyynneissä shoppaillessa, jonka jälkeen olikin aika lähteä hostellille pakkaamaan. Osa jaksoi lähteä vielä ulos rilluttelemaan, mutta itse olin väsynyt ja sammahdin oikopäätä.

Maanantaiaamuna kävimme ennen lähtöä vielä jättimäisellä torilla, jossa myytiin kaikkea hedelmistä kenkiin. Pistäydyimme myös soitinkaupoissa, mutta mitään mullistavia saksofonilöytöjä emme tehneet. Kun olimme taas jumittaneet ja jahkailleet vaadittavan ajan, pääsimme vihdoin nostamaan kytkintä ja huristelimme pois kaupungista. Jonkin aikaa ajeltuamme saavuimme Teplice-nimiseen pikkukaupunkiin, josta aloimme metsästää yösijaa. Majataloissa ei kuitenkaan ollut meille tilaa tässä kummallisessa kylässä, joka vaikutti vanhusten kuntoutuskeskukselta ja saksalaisten turistien lomaparatiisilta. Emme kuitenkaan lannistuneet, vaan jatkoimme matkaamme kohti Saksan rajaa, joka oli jo lähellä.

Tsekin syrjäseuduilla oli melkoisen erilainen meininki kuin Prahassa; Teplicestä pois ajaessamme näimme lukuisia huonokuntoisia köyhiä rakennuksia, joiden ikkunoissa oli näytillä ilotyttöjä. Näky oli niin surullinen, että hurautimme suoraa päätä rajan yli Saksaan. Aluksi tutkailimme rajan pinnassa olevia lukemattomia majapaikkoja, mutta emme kelpuuttaneet niistä yhtään. Joitakin tunteja pimeässä seikkailtuamme alkoi kuitenkin hermostuttaa, kun yhtäkkiä kaikki majatalot olivatkin jo kiinni. Lopulta meitä onneksi onnisti ja päädyimme todella viehättävään paikkaan, josta saimme itsellemme oman mökin kohtuuhintaan. Paikan omistaja oli herttainen ja ystävällinen perheenisä, joka oli kyhännyt ympäristöön mahtavan puutarhan. Aamiaisen jälkeen jäimme ihastelemaan mitä erilaisimpia kasveja ja lintuja, joita puutarhasta löytyi.

Viimeisenä päivänämme ennen kotimatkalle lähtöä tulimme Dresdeniin, joka on kohtalaisen suuri kaupunki lähellä Tsekin rajaa. Lähes koko kaupunki on sodan aikana pommitettu maan tasalle, ja sittemmin rakennetut talot ovat monet melko karun näköisiä. Epämääräisen sompailumme tuloksena löysimme mukavan näköiseltä alueelta nuorisohostellin, jossa nyt olemme. Hengailemme huoneessa ja ilmassa on jo lähdön tunnelmaa. Nanna päätti lähteä vielä Mikon kanssa jatkoseikkailulle Amsterdamiin ja Roskilden musiikkifestareille ja pakkailee juuri kamojaan. Joudumme siis palaamaan Suomeen kolmisin, mutta saammepahan autoon Nannan painon ja rinkan verran enemmän hyvää ja edullista olutta :P.

Juhannustaikoja

Juhannusaattona missiona oli pestä kasoittain pyykkiä ja löytää kavereideni Sannan ja Villen hehkuttama driksubaari Al Capone’s.
Löysimme pesulan, jossa saimme vihdoin pestyä löyhkäävät likapyykkikassimme. Pyykin peseminen vei kuitenkin melkein koko päivän. Juoksimme Tuukan ja Mikon kanssa vartin välein lähellä oleviin (kaupungin kalleimpiin) kauppoihin shoppailemaan. Essät karkasivat johonkin ja jättivät pyykit harteillemme. Neljän tunnin jälkeen viimeinen kuivausrumpu pysähtyi ja silloin tuli kiire syömään.

Kun pyykit oli vihdoin heitetty hostellille, niin alkoi Al Capone’sin metsästys. Lopulta se löytyi kuin löytyikin ja osoittautui maineensa veroiseksi paikaksi. Essätkin liittyivät taas hetkeksi joukkoon iloiseen kunnes taas katosivat ilmeisesti hostellille. Meillä meno jatkui myöhään. Löysimme muutaman muunkin mielenkiintoisen baarin, joissa pidimme bileitä elossa mm. tanssimalla jivea ja keräämällä paheksuvia katseita. Tuukka kyllästyi jossain vaiheessa ja lähti ilmeisesti nukkumaan. Muutaman tunnin kuluttua pääsimme monien mutkien kautta hostellille ja soitimme Tuukalle, että tulisi avaamaan oven. Mutta kävikin ilmi, että Tuukka ei ollutkaan vielä päässyt sinne asti. Käsittämätöntä. Mikkokin jo torkkui pöydässä kun odottelimme Tuukkaa vielä puolisentoista tuntia hostellin baarissa. Kun kello löi kahdeksan aamulla saimme kuulla Tuukan selitykset yöllisestä seikkailustaan. Hän ei ollutkaan löytänyt kivoja tyttöjä eikä joutunut jatkoille vaan omien sanojensa mukaan “katselemassa maisemia, ottamassa torkut puistossa ja etsimässä ruokaa”...

Juhannuspäivänä kiertelimme kaupungilla kun olimme ensin saaneet itsemme liikkeelle. Essät olivat taas kadonneet aamulla johonkin ja kokoonnuimme jälleen vasta illalla. Löysimme underground-clubin, jonka ohi Tuukka oli yöllisellä seikkailullaan kulkenut. Paikka oli todella vaikuttavasti sisustettu avaruushenkinen luola monine eri osastoineen ja meno oli sen mukainen. Paikka oli kyhätty vanhasta romusta (mm. auton moottoreista) ja valoista todella häiriintyneen näköiseksi kokonaisuudeksi. Se oli magein bilemesta, missä kukaan meistä on käynyt. Harmi vaan, että meidän akut olivat aivan tyhjillään edellisillan riennoista ja jouduimme pian ottamaan taksin hostellille.

Tyhmänä turistina vieraassa maassa

Huomatessamme Prahan erinomaisen ja edullisen olut- ja ruokatarjonnan, päätimme jäädä kaupunkiin nauttimaan kunnon lomasta maanantaihin saakka. Tosin ensimmäinen päivä meni pitkälti hotelleja kierrellessä, mutta valitettavasti saksassa hyväksi havaittu majoitusmenettely ei ottanut tuulta alleen. Saimme siis tyytyä olemaan hostellissa, joka alkaa nyt jo tuntua kotoisammalta (kunhan tekee joka ilta torakkatarkastuksen).

Täällä viettämiemme päivien aikana olemme lähinnä kierrelleet kaupunkia syöden, juoden ja shoppaillen. Prahasta on vaikea olla pitämättä, vaikka keskustassa onkin lähes enemmän turisteja kuin paikallisia. Tosin koemme itsemmekin melko tökeröiksi, kun emme edes puhu sanaakaan paikallista kieltä, joka on varsin käsittämätöntä. Olemme yrittäneet päästä pois turistialueilta, ja Jussin kanssa onnistuimmekin löytämään syrjäisemmän shoppailupaikan. Samalla matkalla saimme myös metrossa sakot, kun julmat tarkastajat eivät säälineet surkeaa ja tietämätöntä turistia. Onneksi summa ei ollut juuri mitään suomen sakkoihin verrattuna. Matkamme on ollut tähän mennessä soittamisen kannalta niin raskas työmatka, että vaihteeksi pieni lomailu piristää mukavasti!

Viimeinkin Prahaan

Ekskursiomme Saksan maaseudulle toi kaiken muun hyvän mukana meidät hyvin lähelle Tsekin rajaa. Emme halunneet kiirehtiä pois meidät niin aurinkoisesti vastaanottaneesta Baierista, ja niinpä päätimme vielä mennä käyskentelemään isäntiemme suosittelemaan kansallispuistoon. Kansallispuistossa oli myös alueella luonnollisesti eläviä eläimiä aitauksissa. Tällä hurjalla safarireissulla tapasimme mm. suden, ilveksen ja pöllön. Nannan mielestä eläinten pitäminen aidattuna oli epäeettistä ja surullista suhteellisen väljistä elinoloista huolimatta. Toisaalta Kaislan mielestä monet aitaukset olivat aivan liian isoja, sillä esimerkiksi biisonit ja “jotkut muut elukat” jäivät kokonaan näkemättä. Tuukka marisi kun ei löytänyt karhua.

Lopulta päätimme jättää Saksan taaksemme, ja lähdimme ajamaan kohti Prahaa. Ajoimme Tsekin ja Saksan rajavuoriston yli, ja tiet olivat vieläkin hurjempia kuin Itävallassa. Aika autossa kului Tsekin puolella kuin siivillä kauniita maisemia ihmetellessä. Lopulta saavuimme Prahaan, ja yksisuuntaisten katujen huomattavasta paljoudesta huolimatta onnistuimme löytämään hostellimme. Ensivaikutelmamme hostellistamme oli sangen synkkä, verkossa ilmoitettuun hintaan ei sisältynyt veroja ja paikka vaikutti muutenkin kauhealta läävältä. Kaiken kukkuraksi verot piti maksaa koko varauksen ajalta riippumatta siitä, kuinka pitkäksi aikaa haluaisi lopulta jäädä. Illan sydäntäsärkevin järkytys oli kuitenkin vasta tuloillaan, nimittäin nukkumaanmenon hetkellä Kaisla löysi hiuksistaan verenhimoisen koppakuoriaisen, josta tosin käytettiin nimitystä torakka. Itku ei ollut kaukana. Alkoi vertahyytävä hyöteisten joukkoteloitus, sillä kyseinen eläin ei suinkaan ollut ainoa huoneessamme. Noin puolen tunnin metsästyksen jälkeen olimme saaneet huoneen puhdistettua “vaarallisimmista” hirviöistä, ja Kaisla pystyi taas hengittämään normaalisti. Nukkuminen ei kuitenkaan tullut kyseeseen, ja aamulla lähdimme selvittämään vaihtoehtoisia majoitusratkaisuja.

Toinen seikkailupäivä

Kun umpimähkäinen harhailumme Baijerissa oli lähtenyt varsin lupaavasti liikkeelle, päätimme pistää rohkeasti vielä paremmaksi. Tutkimme kartasta Tsekin rajan lähellä olevia pikkukaupunkeja, jotka olisivat mahdollisimman kaukana suurista keskuksista. Kohteeksi valikoitui Cham-niminen paikka, joka oli karttaan merkityn luonnonpuistoalueen keskellä. Matkalla ei tietenkään sopinut ajaa moottoriteitä, vaan päätimme ajaa vanhoja maanteitä maalaismaiseman halki.

Ajettuamme jonkin matkaa löysimme itsemme vihdoin kartalta – tosin hieman väärästä suunnasta. Kun lopulta pääsimme suurin piirtein oikeaan suuntaan vievälle tielle, totesimme matkalle osuvan Ingolstadt-nimisen kaupungin, jossa päätimme pyörähtää. Kävi ilmi, että Ingolstadtissa onkin oikein soma vanhakaupunki Tonavan rannalla. Söimme jäätelöannokset erään kahvilan terassilla.

Matka Chamiin (lausutaan “kham”) veikin loppupäivän, vaikka löysimme perille ilman suurempia harhailuja kysyttyämme kerran paikallisilta neuvoja. Chamista löytyi taas mitä idyllisin pieni vanhakaupunki, jossa oli kolme hotellia. Niistä mihinkään emme päässeet soittamaan saati yöpymään, eikä kaupungissa ollut kuulemma lainkaan hostelleja. Kello oli jo yhdeksän illalla, ja itse kukin alkoi pohtia, kuinkahan hyvin autossa saisi nukuttua... Suunnistimme kuitenkin takaisin päin toivoen löytävämme saksofonimusiikkia arvostavan majoitusliikkeen.

Hetken ajettuamme äkkäsimme tienviitassa pedin ja ruokailuvälineiden kuvan. Seurasimme viittaa pieneen kylään, mutta pian viitan mainostaman vierastuvan löytäminen alkoi tuntua toiveajattelulta. Toiveajattelu kuitenkin palkittiin, sillä lopulta vastaan tuli viitta, joka vei meidät perille kukkulan rinteellä, vanhan kivitornin juurella sijaitsevaan hotelliin. Paikkaa pitävä perhe osoittautui oikein sydämelliseksi ja antoi meille mielellään yösijan, jos soitamme terassilla. Saimme jopa oman mökin, jossa oli kaksi huonetta ja jääkaappi! Tuli niin hyvä mieli, että soitimme selvästi paremmin kuin yleensä. Palkkioksi saimme olutta ja vatsamme täyteen makoisaa parsaleipää.

Seikkailun huumaa

Juuri nyt tunnen itseni hyvin tyytyväiseksi. Istun ulkona aamuauringossa terassilla, josta eteeni aukeava maisema on idyllinen. Olemme nukkuneet ja syöneet hyvin, ja nauttineet paikallisten ihmisten uskomattomasta vieraanvaraisuudesta. En oikeastaan edes tiedä missä me olemme. Se, miten tähän paikkaan päädyimme, on pitkä tarina täynnä hyviä sattumia ja tuuria.

Münchenista lähtiessämme olimme pettyneitä, mutta pakomatkan jännitys toi meille uutta tarmoa taistella hyvinvointimme puolesta. Karautimme autolla hyvän matkaa moottoritietä pois kaupungista, ja lopulta käännyimme pienemmille syrjäteille, joiden varressa sijaitsi useita pikkukyliä. Aina hotellin nähdessämme pysähdyimme kysymään, josko voisimme soittaa hotellin vieraille, ja vastineeksi saisimme yöpyä ilmaiseksi. Muutaman yrityksen jälkeen meidät ohjattiin viehättävään Freising- nimiseen pikkukaupunkiin, jossa oli jopa yliopisto. Vieläpä siellä sattui olemaan meneillään opiskelijoiden festivaali. Tovin keskusteltuamme paikallisen hotellin omistajan kanssa, rouva heltyi antamaan meille huoneen pientä korvausta vastaan, jos soittaisimme aamupalalla. Olimme tyytyväisiä diiliin ja lähdimme ulos katsomaan opiskelijoiden juhlaa. Nuoret olivat kerääntyneet istumaan suurelle nurmikentälle, jossa oli myyntikojuja ja kaikenlaista ohjelmaa. Saapuessamme aurinko oli jo laskemassa, mutta meininki sen kun jatkui. Suurelta valkokankaalta alettiin näyttää saksalaista elokuvaa, josta en valitettavasti ymmärtänyt paljoakaan, vaikka muutaman sanan saksaa olenkin jo matkan aikana oppinut.

Aamulla saimme hotellilla hyvän aamupalan, jonka jälkeen siirryimme pihalle soittamaan. Paikka oli pieni ja hiljainen, eikä yleisöä järin ollut. Muutamat aamukaljojaan nauttivat herrat kuitenkin jammailivat soittomme tahdissa, ja hotellin rouva oli esityksestämme niin otettu, ettei viitsinyt laskuttaa meiltä yhtään mitään. Hilpein mielin lähdimme ajamaan kohti uutta tuntematonta.